Syrjäytyminen, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, eriarvoistuminen ovat olleet politiikan retoriikassa vuosikymmeniä. Otso Sandberg (OS) on väitöskirjassaan Hallittu syrjäytyminen (väitteli vuonna 2015) käsitellyt ansiokkaasti syrjäytymisen käsitteen syntyä, käsitteen sisällön muuttumista mm. kohderyhmän osalta; yksinäisten aikuisten miesten syrjäytymisestä nykyiseen lasten ja nuorten kohdalla vanhempien ja kodin kautta tapahtuvaan syrjäytymisen yli-sukupolvistamiseen. Viime viikolla (vko 40) uutisoitiin valtioneuvoston hyväksymästä sisäisen turvallisuuden strategia-ohjelmasta, jota oli oikein 100 asiantuntijan voimin valmisteltu.
Syrjäytyminen Sipilän hallituksen strategia-ohjelmassa
Valtioneuvosto hyväksyi 5.10 periaatepäätöksenä sisäisen turvallisuuden strategian “Hyvä elämä – turvallinen arki”. Sadan asiantuntijan avulla laaditussa asiakirjassa todetaan mm. “Suomen keskeisin sisäisen turvallisuuden haaste on laajeneva, monimuotoinen syrjäytyminen. Se lisää yhteiskunnallisten häiriöiden riskiä ja määrittelee suurelta osin turvallisuusviranomaisten tuottaman reaktiivisen palvelun tarpeen. Radikalisoituminen ja ääriliikkeiden voimistuminen ovat monimuotoisen syrjäytymisen äärimmäisiä seurauksia.” (s.29).
Strategia-asiakirjassa syrjäytymisen merkitystä sisäiseen turvallisuuteen selvittämään ei olisi tarvittu 100 asiantuntijaa. Syrjäytymisen merkitys sisäiseen turvallisuuteen on esitetty lukuisissa ministeriöiden selvityksissä jo 1990 luvun alkupuolelta lähtien (OS). No, oli siinä ohjelmassa tietysti paljon muutakin; monen moisia “toimikuntia” ja vastuunjakoa ministeriöiden kesken.
En käynyt strategiahankkeen alueellisia työpajamateriaaleja läpi muiden kuin Lounais-Suomen aluehallintoviraston osalta. AVI:n esityksen sivulla 6 syrjäytyminen on kiteytetty hyvin:
Eipä hallituksen strategia-asiakirjasta kuitenkaan varsinaisesti löydy mitään konkreettista syrjäytymisen osalta. Siinä vilahtelevat termit tilannekuva, seurataan, analysoidaan, tuotetaan tietoa päättäjille, jne.. Eli nykyisenkään hallituksen toiminnassa ei ole mitään sellaista, joka suoraan vähentäisi yksilötason syrjäytymistä. Mutta eipä sitä ollut Kataisenkaan hallituksen vastaavassa asiakirjassa!
Syrjäytyminen Kataisen hallitus
Kataisen hallituksen ohjelman yhtenä kolmesta painopistealueesta oli köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen.
“Sukupolvelta toiselle periytyvä köyhyys ja syrjäytyminen on katkaistava. Jokainen ansaitsee reilun alun ja aidot tasaveroiset mahdollisuudet elämälleen. Yhteiskunnan vastuun rinnalla on yhteisön vastuu. Ihmisten omaa vastuuta itsestään, perheistään ja yhteisöistään tuetaan. Kansalaisjärjestöjen tekemä arvokas työ täydentää yhteiskunnan palveluita ja lisää hyvinvointia.”
Kataisen hallituksen “Hallitusohjelman strateginen toimeenpanosuunnitelma , kärkihankkeet ja vastuut 5.10.2011” :
Hallitus käynnistää poikkihallinnollisen syrjäytymisen, köyhyyden ja terveysongelmien vastaisen toimenpideohjelman. Ohjelmalla on yhteys EU2020 strategian kansalliseen toimeenpanoon. Työllisyyden kohentaminen ja työttömyyden alentaminen ovat tehokkaita keinoja köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentämiseksi.” (Vastuuministeriönä STM)
Lokakuussa 2014 hallitus julkaisi seurantaraportin em. toimeenpanosuunnitelman tuloksista. Tällaiselle tavalliselle “tallaajalle” raportista ei kylläkään selvinnyt STM:n vastuulla olleen toimenpideohjelman osalta mitään syrjäytymisen ehkäisyyn liittyvää.
Lopuksi
Syrjäytymisen ehkäisyyn tehtävä työ tehdään pitkälti paikallistasolla. Eduskunnassa ja /tai hallitustasolla luodaan säännökset, jaetaan toiminnalle resurssit, jne.. Siksi vastuu on pitkälti kunnilla; neuvoloilla, varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa. Ongelmana vain on, ettei kunnissa, ainakaan pienemmillä, ole kykyä lukea säädöksiä, vaan sovellukset ovat usein varsin kummallisia.
Kuten em. AVIN:n sivuilla todetaan: ”ei pystytä ottamaan koppia nuorista”. Mahdollisten ongelmien tunnistaminen varhaisessa vaiheessa jää perheiden ja nuorten kanssa toimiville; erityisesti varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen. Jokainen lapsi, oppilas on yksilö. Oman näkemykseni mukaan lapsi, oppilas pitäisi ottaa yksilönä vahvuuksineen ja heikkouksineen eikä pyrkiä väen väkisen pakottamaan ”normikäyttäytymiseen”. Nopeammin oppivat etenevät nopeammin, enemmän tukea tarvitsevat saavat enemmän tukea.